Jalkaproteesin kanssa voi elää yhä normaalimpaa elämää tekniikan kehittyessä ja mm. tietokonepolvien yleistyessä. Proteesi ei ole enää este aktiivisellekaan liikunnalle, mutta yhtä lailla on tärkeää ihmisen asenne elämään proteesin kanssa.

Mikaela Railo menetti vasemman säärensä 11-vuotiaana vakavassa raitiovaunuonnettomuudessa. Hänestä ja hänen perheensä selviytymistarinasta tehtiin 45 minuuttia –dokumentti nimeltään Ratikkaa vahvempi tyttö ja kun dokumentti esitettiin vuosi sitten, Mikaela sai valtavan määrän katsojapalautetta ja kehuja hienosta asenteestaan. Mikaelan perheen elämä koki täyskäännöksen helmikuussa 2011 kun Mikaela loukkaantui hengenvaarallisesti jäätyään raitiovaunun alle. Loukkaantumista seurasivat useat leikkaukset ja perheen huoli Mikaelan selviämisestä. Pienen voimistelijatytön sitkeys ja vahva elämänhalu auttoi häntä paranemaan käsittämätöntä vauhtia ja vuosi ja kolme kuukautta onnettomuutensa jälkeen hän otti osaa rytmisen voimistelun kilpailuun proteesi apunaan. Samalla Mikaela teki historiaa, sillä ei ole tiedossa että Suomessa kukaan olisi aiemmin osallistunut vastaaviin kilpailuihin proteesin kanssa.

2

Nyt Mikaela on 14-vuotias, eikä hän koe proteesin rajoittavan hänen liikuntaharrastuksiaan millään tavalla, vaan hän voi vapaasti valita mitä lajeja haluaa harrastaa. Hän kehuu proteesinsa laatua ja toteaa, että sen avulla voi tehdä paljon asioita. Hän myöntää, että jotkut asiat saattaisivat olla helpompia, mikäli hänellä olisi kaksi jalkaa, mutta päättäväinen tyttö ei anna minkään tulla esteeksi haluamilleen asioille. Mikaelan asenne onkin ollut ratkaisevassa asemassa tämän nykyisen toimintakyvyn kannalta. Hän on saanut paljon apua lääkäreiltä, fysioterapeuteilta ja proteesimestareilta, mutta ennen kaikkea Mikaela on itse päättänyt suunnata katseen tulevaisuuteen ja olla murehtimatta onnettomuutta. Hän keskittyy mieluummin hyviin asioihin ja kaikkeen, mitä elämässä tällä hetkellä tapahtuu. Rytmistä voimistelua Mikaela ei enää harasta, sillä hän joutui pitämään voimistelusta taukoa leikkauksensa takia ja tunsi, että oli jäänyt kavereistaan liikaa jälkeen toipumisen aikana. Hän on löytänyt tilalle kuitenkin uusia lajeja. Mikaela treenaa erilaisia temppuja trampoliinilla, harrastaa ratsastusta ja kokeili kesällä ensimmäistä kertaa purjelautailua. Hän nauraa kokeilun olleen hauska, mutta ei usko jatkavansa hankalaa lajia. Sen sijaan Mikaela haluaa seuraavaksi kokeilla cheerleadingia, sillä kaverit ovat suositelleet lajia hänelle ja voimistelutaustasta olisi siinä paljon hyötyä. Heti onnettomuutensa jälkeen Mikaela pelkäsi raitiovaunuja, mutta kertoo päässeensä pelostaan jo yli. Nyt hänen mukaansa raitiovaunulla liikkuminen tuntuu jo ihan normaalilta.

3

Onnettomuuden lisäksi raajan voi menettää mm. syövän seurauksena. Liisalla todettiin 17-vuotiaana luusyöpä, jonka takia häneltä piti amputoida reisi. Siitä on nyt kulunut yli 40 vuotta ja proteesi on osa Liisan identiteettiä. Hän kertoo proteesin aiheuttaneen toisinaan tulehduksia ja hän joutunut käymään läpi korjaavan leikkauksen, mutta Liisan mukaan kaikilla on jotain vaivoja eivätkä hänen vaivansa eroa muista.

Liisa kertoo tunteneensa itsensä aina tasavertaiseksi muiden kanssa ja on kohdannut kummastusta ainoastaan kerran esimiehensä taholta, joka häkeltyi huomatessaan vasta palkkaamisen jälkeen, että Liisa kävelee eri tavalla kuin muut. Muuten Liisa ei ole jännittänyt proteesistaan kertomista tai muiden ihmisten parissa olemista. Nuorena hän kertoo olleensa aluksi varautunut poikien kanssa, mutta sekin helpotti iän myötä. Nykyään proteesi ei juuri vaikuta hänen elämäänsä. Rappusissa Liisa kertoo olevansa muita hitaampi eikä hän pysty lainkaan juoksemaan, mutta muita rajoituksia proteesi ei aseta. Liisa kehuu sitä, kuinka proteesit ovat kehittyneet ajan myötä ja nykyään niiden avulla voisi harrastaa lähes mitä vain, jos oma rohkeus riittää. Liisa itse haaveilee pyöräilystä, mutta se jäi nuorena opettelematta ja nyt ajatus jännittää. Tanssiminen onneksi onnistuu vaivatta.